Paikka, jossa ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät koskaan lopu kesken

Minna istui olohuoneen sohvalla. Niskat lysyssä, selkä taipuneena, nojaten kyynärpäillään polviinsa. Suolaiset kyyneleet vaelsivat pitkin poskia. Umpeutuneet haavat olivat taas kerran avautuneet. Ne olivat parantuneet pinnalta, mutta syvältä ne olivat yhä avoimia, yhä ajoittain verta vuotavia, valmiina nousemaan pintaan ja vetämään auki hänen ihonsa riekaleiksi, kuin leikkaisi paperia mattoveitsellä. Viiltävästi ja tehokkaasti jokainen jossain hänen mielensä syövereissä piilotellut arpi oli auennut, odotettuaan vain sopivaa hetkeä nousta esiin hänen tietoisuuteensa kipuna.

Minna ei ollut varma, kauanko hän oli ollut siinä. Tunnin? Kaksi? Ei sillä oikeastaan ollut väliä. Hän olisi vain halunnut nukahtaa sohvatyynyille. Painautua sohvan tummanharmaisiin syvyyksiin, sulkea silmät ja vaipua uneen. Hän huomasi, ettei pystynyt siihen. Seuraava yö tulisi todennäköisesti olemaan taas yksi niistä unettomista öistä, joina hän pyöri sängyssä, hikoili, yritti painaa väkisin silmiään kiinni ja toivoa, että pääsisi uneen. Ne yöt olivat olleet viimeisimmän puolen vuoden aikana yleisiä. Aina joskus ne katosivat pariksi viikoksi vain tullakseen entistä voimakkaampina takaisin. Ja kun Minna viimein oli onnistunut vajoamaan hetkeksi turvaan unimaailmaan, ei ollut kestänyt kauaa, kun hän oli herännyt joko omaan huutoonsa tai siihen, kun Petri oli ravistellut häntä hereille huudon tai rajun potkimisen takia.

Petri oli ehtinyt jo tottua tähän kaikkeen. Aluksi se oli odottanut, että Minnan tilanne olisi vain ohimenevää. Ei kestäisi kauaa, kun Minna nousisi ylös sängystä levänneenä ja lähtisi takaisin töihin. Elämä aloitettaisiin taas uudestaan. Petri rakasti Minnaa, muttei sekään jaksanut loputtomiin kaikkea. Se oli vaihtanut makuupaikkansa parisängystä olohuoneen sohvalle, kun alkoi näyttää siltä, etteivät kohtaukset menisi ohi. Petri yritti ymmärtää, muttei sekään jaksanut herätä yö toisensa jälkeen siihen, kuinka vaimo horisi jotain kuolemasta, lastenrattaista tai koiraa esittävästä pehmolelusta. Petri oli yrittänyt tulla joskus nukkumaan Minnan viereen, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Petri oli yrittänyt tulla sänkyyn, jotta he avioparina olisivat voineet olla lähekkäin, lohduttaa toisiaan ja (ennen kaikkea) harrastaa seksiä. Tämäkin ajatus oli jouduttu heittämään romukoppaan. Arkielämästä oli tullut jäykkää, seksielämä oli muuttunut kiusalliseksi, nihkeäksi ja häpeää tuottavaksi Eemilin kuoleman jälkeen.

Eemilin nimi pomppasi tajunnanvirrasta Minnan mielen pinnalle ja sai aikaan hyökyaallon. Jo kuivuneet silmät kostuivat uudelleen, eikä hän pystynyt pieneen hetkeen tekemään muuta kuin itkemään.

Minna ei tiennyt, miten Petri oli suhtautunut Eemilin kuolemaan. Petri oli tyypillinen suomalaismies – ei se puhunut tunteistaan, ei sillä ollut tietoisia hallintamekanismeja tunteidensa kontrollointiin, ei se toisaalta näyttänyt niitä tarvitsevankaan. Se oli ollut vähän aikaa kotona töistä sairaslomalla Minnan tukena ja sitten vaan lähtenyt töihin loman loputtua. Jatkanut siitä, mihin oli jäänyt. Aivan kuin se olisi vain ollut: ”Heipä hei työtoverit, nyt olen täällä taas. Olin tässä pienellä lomalla, oli kaikkea pientä tapahtumaa ja käytiin vaimon kanssa mielenkiintoisissa vierailukohteissa.” Se olisi sanonut noin aivan yhtä neutraalin puoli-iloisella äänensävyllä kuin olisi todennut: ”Heipä hei työtoverit, nyt olen täällä taas. Olin tässä pienellä lomalla, lapsi sattui kuolemaan tuossa ja käytiin vaimon kanssa esimerkiksi hautaustoimistossa ja pistämässä kuolinilmoitus paikallislehteen. Että sellaista minulla, mitäs teille kuuluu?”

Minnasta tuntui, ettei miehillä ehkä edes ollut tunteita – ainakaan Petrin kaltaisilla suomalaisjunttimiehillä, jotka töistä tultuaan katsoivat televisiosta jääkiekkoa alushoususillaan kaukosäädin toisessa kämmenessä, kalja (useimmiten Karjala) toisessa koprassa. Oliko Petri koskaan edes välittänyt heidän lapsestaan? Tiesikö Petri, miltä Minnasta itsestään tuntui? Oliko Petrillä edes mitään vitun tunteita? Oliko vitun Petri ikinä käsitellyt vitun tunteitaan tämän vitun kuolemantapauksen suhteen?

Minna huomasi, kuinka hänen pulssinsa kohosi raivosta. Hänen ei pitäisi raivostua, eikä etenkään Petrille, joka oli ollut hänen aviomiehensä jo yli kymmenen vuotta ja seissyt jokaisen hänen tekemänsä päätöksen takana. Petri oli ollut se nuorukainen, joka oli pelastanut hänet siitä vähäpätöisestä takapajulasta ja vienyt hänet oikeaan kaupunkiin, Jyväskylään. Petri oli se mies, joka oli aina rakastanut häntä, ja rakasti edelleen. Petri oli hänen lapsensa isä…

Ei enää.

Minna muisteli kaikkia niitä neljää vuotta, jotka hän oli ehtinyt viettää Eemilin kanssa. Hän muisti elävästi Eemilin kasteen. Sukulaiset, ystävät, kaikki olivat koolla seuraamassa Minnan elämän merkkihetkeä, hetkeä, jolloin hän viimein voisi sanoa olevansa onnellinen. Hetki, jolloin sinetöitäisiin se, että hänellä on miehen lisäksi myös lapsi. Hänellä on perhe. Vaikeuksien kautta hän oli selvinnyt ja onnistunut elämässään, saanut työn, miehen, kodin ja maailman kauneimman lapsen. Eemilin kastajaisissa jokainen saattoi nähdä sen. Viimeistään siinä tilaisuudessa, siinä ajassa ja paikassa, jokainen epäilijä, jok’ikinen pilkkakirves vaikeni ikiajoiksi. Minna muisti psalmin numero 139. 

”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.” 

Se oli niin totta. Olisipa Minna vain tiennyt, kuinka vähän päiviä Eemilille olikaan luotu... Hän oli miettinyt yhä uudestaan, olisiko hän voinut tehdä jotain toisin. Olisiko hän voinut estää Eemilin kuoleman? Hän ei saanut ajatuksiltaan rauhaa, vaikka uskoi vahvasti tehneensä juuri oikeat päätökset kaikissa asioissa. Eemilin kuolema oli ollut monien ikävien tilanteiden yhteensattuma, ikävä päätös pienen pojan elämälle. Asia, joka vain oli sattunut tapahtumaan. Ei sille enää mahtanut mitään.

Eikä Minna kai sentään ollut täysin epäonnistunut, vaikka varmasti Eemilin poismeno oli saanut samat juoruakat arvioimaan hänen suoriutumistaan äitinä. Ne olivat varmasti nostaneet päätään ja saaneet spekuloimisen aihetta siitä, miten poika oli tukehtunut. Ne olivat varmasti keksineet uusia teorioita, jotka tukivat sitä, että kaikki oli ollut Minnan syytä. Minna oli muka ollut huono äiti, joka ei osannut vahtia lastaan eikä laittaa ruokaa. Minna sitä, Minna tätä. Minna tiesi, että eräs pahimmista mussuttajista oli hänen tätinsä Saara. Saara oli aina tiennyt kaikesta kaiken, eikä hän ollut koskaan luottanut Minnaan tai tämän taitoihin. Pienenä lapsena Minna ei ollut osannut tiskata. Minna ei ollut osannut opiskella, kun hän oli nuori. Minna ei osannut olla äiti, kun hän oli keski-ikäinen. Minnan elämästä ei ikinä olisi pitänyt tulla mitään, ja sitten kun siitä oli kuin olikin tullut jotain, ei niin olisi saanut käydä. Minna muisti Saara-tädin kireän hymyn ja jäykän halauksen, kun täti onnitteli häntä Eemilin johdosta. Saaran silmät olivat sanoneet sen, mitä Minna oli osannut odottaa heti lapsen syntymästä lähtien. ”Ei perhana, se oikeasti onnistui edes jossakin.”

Eemilin kuolema oli Saaralle tietysti todiste siitä, ettei onnistumista ollut tapahtunutkaan. Naula Minnan arkkuun. Minna saattoi kuvitella, että Saara oli ehkä jopa iloinen Eemilin kuolemasta. Sulkiessaan silmät hän saattoi nähdä, kuinka se saatana nieleskeli punaviiniä jalkalasista takkatulen äärellä, sylissään joku yliarvostetun klassikkokirjailijan tiiliskiviromaani, ja kuinka se nauroi, kuinka se totesi, ettei Minna loppujen lopuksi tainnut sittenkään olla kovin kummoinen äiti. Se nauroi räkäistä ja paskaista röhönaurua. Se nauroi mielipuolisesti toisen elämän suurimmalle tragedialle.

Minna hellitti kasvoilleen noussutta vihan ilmettä. Hän yritti rentoutua. Ei kaikki ollut tässä. Asiat voisivat muuttua. Hän oli epäonnistunut kerran, mutta hei, ehkä he voisivat hankkia Petrin kanssa uuden lapsen? Ehkäpä he lähtisivät vauvamarkettiin, sieppaisivat ostoskärryt ja valitsisivat useamman pienokaisen, joista yksikään ei haluaisi tukehduttaa itseään nielemällä ruokatorvensa täyteen Lego-palikoita. He maksaisivat vauvat käteisellä tai Petrin Visa-kortilla. Myyjä kehuisi etenkin lasta numero kolmesataaneljäkymmentäkaksi loistavaksi valinnaksi, jossa yhdistyy käytännöllisyys sekä erinomainen hinta-laatusuhde. He lastaisivat vauvat auton takapenkille ja ajaisivat onnellisesti yhdessä auringonlaskuun.

Uusi lapsi oli vakavasti otettava vaihtoehto, vaikka hetkeksi syntynyt irvokas mielikuva vauvamarketista tuntui ajatusta pilkkaavalta. Ehkä pitäisi vielä odottaa. Aluksi pitäisi päästä yli Eemilin kuolemasta, tulla taas kokonaiseksi ihmiseksi. Koota sirpaleet yhdeksi. Kun Eemilin muisto alkaisi hellittää ja tarkka kuva hymyilevästä, pellavapäisestä pikkupojasta muuttuisi vain sameaksi hahmoksi, olisi oikea hetki antaa uudelle elämälle mahdollisuus. Tämä ei tapahtuisi heti eikä huomenna, mutta jossain vaiheessa Minna ja Petri yksinkertaisesti unohtaisivat Eemilin. Eemilin haamu, joka vaelteli yhä heidän omakotitalonsa seinillä, huonekaluissa ja lastenhuoneessa, katoaisi. Se väistyisi pois Tainan tai Eetun tai jonkin muun ihanan lapsen nimen tieltä. Tainalla tai Eetulla olisi Minnan hymy, Petrin söpöt korvat, Minnan äidin silmien väri ja Petrin suvun suora nenä. Hän harrastaisi jotain mukavaa urheilulajia, esimerkiksi jalkapalloa. Hän olisi hyvä laulamaan ja soittaisi vaikkapa pianoa. Hän olisi hyvä koulussa, hänellä olisi paljon ystäviä. Saara-täti ei voisi muuta kuin todeta Minnan jälkikasvun olevan mitä onnistunein tapaus. Valioyksilö.

Enkelinä Eemil seuraisi maanpäällistä perhettään taivaassa. Eemilin lyhyt pellavatukka olisi kasvanut vaaleiksi, pitkiksi enkelin kiharoiksi. Eemil katsoisi siskoaan tai veljeään paikassa, jossa ei tunneta kipua eikä surua ja jossa ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät lopu koskaan kesken.

Lehmäkarkit. Ne palauttivat Minnan takaisin tajunnanvirrasta nykyhetkeen. Nimenomaan lehmäkarkit olivat tänään saaneet hänet tähän tilaan. Hän oli ollut kaupassa ja työnnellyt niitä näitä ajatellen ostoskärryjään kohti karkkihyllyä. Hänen katseensa oli kohdistunut lehmäkarkkipussiin, pieneen pussiin täynnä imeliä kermakarkkeja käärittyinä lehmäkuvallisiin karkkipapereihin. Eemil oli rakastanut lehmäkarkkeja pienestä pitäen. Pussin näkeminen marketissa oli saanut Minnan voimaan huonosti. Hänen oli täytynyt päästä kaupasta pois. Hän oli vain viipymättä lähtenyt, jättänyt ostoskärryt makeishyllyn eteen ja poistunut niin nopeasti kuin vain pystyi. Autolleen päästyään hän oli huoahtanut hetken, käynnistänyt sitten moottorin ja ajanut viipymättä kotiin. Jälkeenpäin häntä hävetti, mutta kun ahdistus oli iskenyt, ei hän mahtanut sille mitään. Se vain tuli, ja tilanteesta oli päästävä pois keinolla millä hyvänsä.

Eemil oli kysynyt joskus kuolemasta ja elämästä sen jälkeen. ”Äiti, minne ihminen päätyy sen jälkeen kun kuolee? Millaista siellä on?” Äiti oli miettinyt hetken ja kertonut sen jälkeen ihmisten päätyvän taivaaseen. ”Siellä ei ole surua. Ja se on paikka, jossa ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät koskaan lopu kesken.” Se oli tuntunut viisaalta tavalta puhua asiasta pienelle lapselle, joka ei ymmärtänyt noin suuria kokonaisuuksia. Sitä paitsi lehmäkarkit oikeasti loppuivat aina kesken.

Lehmäkarkit olivat muistuttaneet häntä Eemilistä.

Lehmäkarkit olivat muistuttaneet äitiä totuudesta.

Eemil ei enää koskaan palaisi äidin luo...

Minna purskahti jälleen itkuun. Elämä tuntui niin epäreilulta. Miksi jotkut elävät onnellisen elämän lapsuudesta vanhuuteen, mutta toiset joutuvat kärsimään ja jopa taistelemaan omasta olemassaolo-oikeudestaan syntymästä kuolemaan?

”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet jälleen tuleva.” Oli kestänyt vain hieman yli neljä vuotta, kun kastajaisia oli seurannut hautajaiset. Tilaisuus oli pidetty vain pastorin, Minnan ja Petrin kesken. Sukulaisille asiasta ei ollut ilmoitettu mitään, sillä Minna ei ollut halunnut kenenkään tulevan katsomaan hänen nöyryyttämistään Jumalan edessä. Petri oli itkenyt koko tilaisuuden, se oli alkanut pienistä pisaroista silmäkulmissa ja päättynyt kyynelten tulvaan. Minna ei ollut varma, oliko hän paha ihminen, muttei ollut itkenyt oman lapsensa hautajaisissa yhden yhtä kyyneltä. Petri oli kantanut Eemilin arkun hautaustoimiston työntekijän toimiessa kantoapuna. Lokakuisena iltapäivänä pieni arkku oli haudattu vihmovassa tuulessa ja tihkusateessa Mäntykankaan hautausmaalle. Minna oli ajatellut sen sopivan hyvin heidän lapselleen, sillä Mäntykankaan Hietakehto oli omistettu syntymättömille lapsille ja pienen lapsen menettäneille.

Hän muisteli, kuinka hän oli kävellyt Eemilin kanssa Kirkkopuiston hiekkaisia jalkakäytäviä. Kirkkopuisto oli Alppiruusupuiston ohella Jyväskylän hienoimpia puistoja – Alppiruusupuistossa äiti rakasti harvinaisia kasveja, Kirkkopuistossa viehätti tilan harmonisuus, avaruus ja vihreys. Eemil oli ollut kolmevuotias, ja poika tuntui nauttivan luonnosta, vaikka viihtyikin tietysti enemmän erilaisissa leikkipuistoissa. Ilma oli ollut poutainen. Ruska oli ehtinyt puihin, ensimmäiset lehdet olivat laskeutuneet puiden oksilta jalkakäytäville. Eemil oli näyttänyt suloiselta ruskeankirjavassa välikausitakissaan. Toinen kyselykausi oli alkamassa, ja Eemil oli kysellyt keskellä puistoa seisovasta, tulenpunaisesta tiilikirkosta. Äiti oli selittänyt, että se oli rakennettu kunnioittamaan Jumalaa (kuka se on?), joka on luonut tämän maailman (miksi?), koska Hän on hyvä ja rakastava ihmisiä kohtaan. Pian Eemilin kiinnostus oli siirtynyt hiekkakäytävän reunalla taapertaneeseen kovakuoriaiseen, ja kysymykset Taivaan Isästä olivat jääneet sille kertaa. Vain pieni lapsi pystyi siirtymään elämän suurimmista kysymyksistä hetkessä johonkin pieneen yksityiskohtaan.

Eemil oli aina ollut äidin poika. Yhdessä he kävivät kävelemässä puistoissa, kiikkumassa, leikkimässä liukumäissä ja kiipeilytelineissä. He söivät yhdessä isiltä salaa niitä hyvänmakuisia lehmäkarkkeja keskiviikkoisin, vaikka isi ja äiti olivat päättäneet, että vain lauantai olisi karkkipäivä. Lehmäkarkit olivat niin imeliä ja suussa sulavia, että ne loppuivat kahden niitä jakaessa aina kesken. Äiti oli harkinnut monesti toisenkin pussin ostamista kerralla, mutta oli sitten arvellut sellaisen menevän liialliseksi mässäilyksi.

Nyt Minna mietti, että hänen olisi pitänyt ostaa edes yhden ainoan kerran kaksi lehmäkarkkipussia ja jakaa ne Eemilin kanssa. Yhden kerran äiti ja Eemil olisivat voineet herkutella oikein kunnolla ja katsoa samalla jotakin kivaa elokuvaa tai Pikku Kakkosta. Eemil olisi ollut niin onnellinen tästä pikkujutusta, jota vain hän ja äiti tekivät.

Minnan elämän suurimpia unelmia oli ollut tulla äidiksi. Mikään muu asia ei merkinnyt hänelle niin paljon, ei aviomies, ei koti, ei ura, ei mikään muu kuin äiteys. Hän halusi – tai olisi halunnut – olla maailman paras äiti, ja ehkä hän oli välillä pystynyt sellainen olemaankin. Silti hän syytti yhä toistuvammin itseään siitä, kuinka asiat olivat karanneet käsistä. Asuntolainan korot olivat kasvaneet, Petri oli joutunut lomautetuksi, hinnat nousivat. Rahaa oli ollut yhä vähemmän, kuluja yhä enemmän. Nopeasti kasvavan Eemilin vaatteet ja ruoka olivat olleet myös suuri meno, ja joskus vaatteiden tai ruuan laadusta oli täytynyt tinkiä. Lama ei tuntenut eikä säälinyt perhearvoja, stressaantunutta perheenäitiä saati pientä lasta.

Toinen asia, mitä Minna katui, olivat ne kirotut Lego-palikat. He olivat leikkineet aiemmin Dubloilla, jotka olivat isompia ja siten turvallisempia. Dubloilla he olivat yhdessä luoneet kirkkaiden värien kauniin maailman, perustaneet tähän maailmaan maatilan ja leikkineet maatilallista perhettä. Petrin tyhmä idea oli ollut hankkia tilalle pienempiä Legoja, joilla pystyi muka rakentamaan yksityiskohtaisempia ja hienompia rakennelmia. Eemil oli ottanut Legot heti omakseen. Dublot unohtuivat lastenhuoneen nurkassa olevaan laatikkoon, ja niin unohtuivat myös maatila sekä maatilan perhe.

Dublot ja Eemilin koirapehmolelu olivat ainoa asia, jotka todistivat Eemilin huoneen olleen joskus lapsen huone. Ne Minna oli halunnut säästää. Ne saatanan kirotut Legot hän oli raahannut ensimmäisenä pois, ja hiljalleen hän oli kärrännyt kirpputorille Eemilin vaatteet ja lelut. Tavaroista luopuminen oli tehnyt kipeää, mutta hän uskoi sen olevan ainoa kunnon vaihtoehto päästä yli tästä kaikesta. Muiston tuottamaa kipua lievittääkseen Minna livahti joskus Eemilin huoneeseen, nosti Dublo-palikoiden laatikon kantta ja kaivoi esiin yhdessä poikansa kanssa luomansa maailman. Hän nosti maatilan matolle ja katseli hetken aikaa pieniä ihmishahmoja ja niiden kulmikasta maailmaa. Eri hahmojen nimet olivat edelleen hänen muistissaan, hän muisti jokaisen maatilan tapahtuman kuin ne olisivat tapahtuneet vain pari päivää aikaisemmin. Leikittäisiinkö tuolla maatilalla enää koskaan?

Toinen säästetty lelu oli labradorinnoutajaa esittävä pehmolelu, jota Eemil oli kantanut kaikkialla mukanaan. Eemil ei ollut perustanut kissoista tai karhuista (hän itse asiassa pelkäsi jälkimmäisiä), mutta poika oli rakastanut koiria. Eemil oli nimennyt sen Lalluksi, olihan ”labrador” varsin hankala sana pienen lapsen suuhun. Kuoleman jälkeen koira oli nostettu kirjahyllyn ylimmälle riville. Aluksi Minna oli tunkenut sen kaapin perälle, mutta hän oli tuntenut koiran vainoavan (ja haukkuvan?) kaapissa (vai ulvovan?) öisin. Totta kai hän tiesi koiran äänien olevan hänen omaa mielikuvitustaan, mutta hän oli saanut rauhan asialta vasta, kun koira makasi näkyvällä paikalla. Juuri tuon pehmolelun Minna olisi halunnut kaikista eniten heittää menemään, mutta lupaus oli lupaus. Eemil oli kerran kysynyt äidiltä, saisiko kuollessaan ottaa Lallun mukaan taivaaseen – äiti oli tietysti suostunut. Ei sellaisesta lelusta voinut luopua, jos oli luvannut sen pääsevän taivaaseen omistajansa mukana.

Nyt Lallu kummitteli Eemilin entisen maanpäällisen huoneen hyllyllä. Se tuijotti Minnaa niskaan aina katseen välttäessä. Minna oli kuulevinaan, kuinka se murisi. ”Sinä olet huono äiti. Sinä olet huono äiti. Eemilin kuolema on sinun vikasi, vain ja ainoastaan sinun…” 

Ja ennen kaikkea se murisi sanaparia, joka kylmäsi Minnaa: ”Minä tiedän…” 

Se oli ollut aivan normaali, syyskuinen iltapäivä. Äiti oli hakenut Eemilin päiväkodista töiden jälkeen. Työpäivä oli ollut rankka, joten hän oli käynyt hetkeksi makaamaan sängylle. Eemil oli jäänyt huoneeseensa leikkimään Legoilla. Äiti oli nukahtanut uneen, josta oli kehkeytynyt painajainen – velat, huolet, stressi, lisääntyneet riidat Petrin kanssa, kaikki oli kaatunut hänen päälleen. Herätessään hän oli tuntenut itsensä entistä väsyneemmäksi ja sekavammaksi. Hän ei saanut rauhaa niiltä ongelmilta, jotka vainosivat häntä, juoksivat häntä kiinni yrittäen tuhota kaiken hänen elämästään.

Hän oli löytänyt Eemilin huoneesta laittamassa suuhunsa pieniä Legojen osia. Minna muisti, kuinka äiti oli säikähtänyt, huutanut pojalleen, ettei noin saa tehdä. ”Eemil, sinä voit tukehtua ja kuolla!” Eemil oli alkanut yskiä –

”Minä tiedän.”

Ei äiti löytänyt Eemiliä syömästä Lego-palikoita. Äiti oli kysynyt Eemililtä jotain.
”Eemil?”
”Niin?”
”Muistatko, kun äiti kertoi taivaasta? Siitä paikasta, jossa ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät koskaan lopu kesken ja kukaan ei tunne surua eikä vihaa.”
”Joo.”
”Minä mietin… Haluaisitko lähteä taivaaseen nyt heti?”

Eemil ei ollut osannut sanoa mitään.

”Tiedätkö, Eemil… jos nappaat suuhusi pari tällaista palikkaa, niin pääset aika varmasti taivaaseen.”
”Saanko ottaa Lallun mukaan taivaaseen?”
”No mutta, totta kai saat.”

Eemil oli niellyt muutaman Legon äitinsä innostamana. Kun poika oli alkanut köhiä
(äiti oli tietenkin tullut järkiinsä mitä ihmettä oli tehnyt ja oli soittanu heti ambulanssin)
ja pojan ilme oli muuttunut hätääntyneeksi,
(äiti oli tietysti rauhoitellut poikaa ja luvannut avun olevan tulossa heti)
äiti oli muuttunut hysteeriseksi.

Minnan muistikuvat aiheesta olivat sumuiset ja sekavat, mutta hän muisti, ettei äiti ollut tullut järkiinsä, soittanut apua tai rauhoitellut poikaa. Äiti oli ottanut Eemilin sängyltä tyynyn ja painanut sitä hitaasti vasten poikansa kasvoja. Äiti oli painanut kovemmin, kunnes rimpuileva poika oli hellittänyt hiljalleen, rauhoittuen, lakaten hengittämästä. Äiti oli pitänyt tyynyä vielä hetken varmistaen, ettei poika eläisi. Äiti oli huutanut itkunsekaisella äänellään:
”Ei hätää Eemil, sinä pääset paikkaan jossa ei tunneta surua!”

Ja sen jälkeen Minna oli kuin herännyt painajaisesta ja tajunnut, että painajainen olikin ollut täyttä totta. Minna oli samassa huomannut Lallun, joka oli nähnyt koko tilanteen. Hän oli muuttunut entistä hysteerisemmäksi, huutanut, juossut ympäri taloa, yrittäen elvyttää poikaa joillain onnettomilla taidoilla, jotka hän oli oppinut amerikkalaisista romanttisista komedioista.

Poliisi ei ollut edes tajunnut epäillä rikosta, kun hätääntynyt Minna oli soittanut hysteerisenä hätänumeroon. Lääkäri oli tehnyt myöhemmin rutiininomaisen ruumiintarkastuksen, jossa syyksi todettiin Lego-palikoiden takertuminen kurkkuun ja siitä aiheutunut tukehtuminen. Minna oli huokaissut helpotuksesta, kun oli tajunnut jälkikäteen, että tyyny oli ollut juuri oikea keino tukahduttaa lapsi. Jos hän olisi esimerkiksi kuristanut lapsen käsin, kynnenalusten alle olisi jäänyt Eemilin ihoa ja lapsen kaulaan jälkiä hänestä. Hän oli päässyt lapsensa murhasta kuin koira veräjästä.

Se kaikki oli kuitenkin ohi. Ei ollut Eemiliä, mutta elämä oli tässä ja nyt. Minna ei vieläkään tiennyt, mikä häneen tuolloin oli mennyt, mutta oli yhä tämä hetki ja tulevaisuus. Ehkä Eemil ymmärtäisi, ettei äiti itsekään ollut tiennyt, mitä teki. Ehkä Eemil ymmärtäisi ja antaisi anteeksi. Äiti oli ollut väsynyt töistä, lapsen hoitamisesta ja kaikesta muusta mahdollisesta asiasta. Äidillä ei ollut tuolloin kaikki kunnossa.

Minna nousi ylös sohvalta, käveli Eemilin huoneen ovelle ja katsoi sitä. Vain huoneen nurkassa oleva laatikko tiesi kertoa, että huone oli ollut vielä vähän aikaa sitten lastenhuone. Tähän huoneeseen hän oli murhannut poikansa, täällä hän oli onnistunut luistamaan vastuusta. Kukaan ei tiennyt.

Mutta se kirottu pehmolelukoira tiesi. Minna tunsi, kuinka koira nosti päätään ja katsoi häneen. Koira tuijotti häntä vihaisesti mustilla silmillään, jotka huusivat kahta sanaa yhä uudelleen ja uudelleen.
”MINÄ TIEDÄN MINÄ TIEDÄN MINÄ TIEDÄN.” 

Minna tunsi jonkin viiltävän hänen sisintään, juoksi karkuun kylpyhuoneeseen ja lukitsi oven. Hän ei edes huomannut puhuvansa itsekseen mutistessaan, ettei Lallu ainakaan tänne pääsisi hyökkäämään. Minna oli väärässä, sillä hän kuuli, kuinka koira alkoi repiä kylpyhuoneen ovea. 
Se tulee vielä sisään tuosta.
Mutta minuapa se ei saa. 

Minna laski kylpyhuoneen ammeeseen lämmintä vettä. Hän riisui vaatteensa ja astui ammeeseen. Lallun oven kynsiminen kuului voimistuvana taustalla. Minna kurottautui ammeesta lavuaarin yläpuolella olevalle peilikaapille, ja otti kaapista Petrin partahöylän terän.

Ovi hajoaisi hetkenä minä hyvänsä.

Hän laskeutui takaisin ammeeseen, painoi kätensä veden alle, irrotti terän muovisuojuksen ja veti terällä kumpaankin ranteeseensa kaksi rastia. Viillot sattuivat helvetisti terän viiltäessä syvältä, muttei niin pahasti, mitä olisi voinut luulla. Minna oli joskus kuullut, että ranteiden avaaminen vedessä oli ehkä jopa mukavin tapa tehdä itsemurha. Vesi rupesi värjäytymään heti. Aluksi ammeessa oli vain siellä täällä punertavia juovia, mutta pian vesi oli tasaisen hailakanpunaista ja hetkessä nesteen väri oli tummanpuhuva verenpunainen.

Minnan sisällään tuntema pakokauhu laantui. Lallu ei enää raapinut raivoisasti ovea, ja samassa Minna tajusi, ettei se ehkä oikeasti ollut koskaan raapinutkaan. Enää hän ei tuntenut syyllisyyttä, hän ei tuntenut kauhua. Hän tunsi itsensä niin rauhalliseksi, helpottuneeksi ja levolliseksi, ettei hän ollut varma, oliko hän ikinä eläessään tuntenut samanlaista autuutta. Ranteiden avaus oli ehkä saanut kaikki hänen mielensä haavat paranemaan.

Synti ja sovitus.

Sulkiessaan silmänsä viimeistä kertaa, maailman kavetessa ohuiksi viiruiksi, Minna sanoi viimeiset sanansa.

”Eemil, äiti tulee luoksesi sinne missä ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät koskaan lopu kesken.”

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------

"Paikka, jossa ne hyvänmakuiset lehmäkarkit eivät koskaan lopu kesken" on joulukuussa 2012 kirjoittamani novelli. Henkilökohtaisesti pidän sitä yhdestä parhaimmistani.

Teksti osallistui science fictionia ja fantasiaa julkaisevan Portti-lehden novellikilpailuun syksyllä 2013. Valitettavasti menestystä kisassa ei tullut. Syistä en ole varma, mutta veikkaillahan voi. Kilpailuun osallistui tiettävästi tällä kertaa ennätysmäärä osanottajia, joiden joukossa paljon ammattilaisia. Kilpailun tulosten kunniamainintasijoillakin vilisi pitkälti ammattilaisten nimiä, joten taso lienee ollut hyvin korkea. Omia mahdollisuuksiani heikensivät myös väärin valittu fonttikoko ja riviväli. Periaatteessa ainoa ehto on, että A4-liuskalla on noin 30-35 riviä, mutta oma fonttikokoni oli jälkikäteen ajatellen ja yleiset käytännöt huomioiden liian suuri. Lisäksi tarina on pääosin realistinen ja vain lopun pehmolelukoiran henkiinherääminen on fantasiaelementti. Osallistuin kahdella novellilla ja laitoin kummatkin menemään samalla nimimerkillä, mikä oli samoin virhe (joskaan tätä ei suoraan novellikilpailun ohjeissa sanota). No, virheistä oppii, parempi menestys ensi kerralla.

Rakentava palaute novellin suhteen on erityisen tervetullutta. Tämän tekstin jakaminen sosiaalisessa mediassa on samoin jopa toivottavaa, jotta se tavoittaisi lisää lukijoita.