Pekka kirjoitti ihan hyvät arvosanat, muttei se kiinnosta ketään

Jälleen on koittanut se aika vuodesta, jolloin ylioppilaskirjoitusten tulokset julkaistaan sensaatiomaisesti: laudaturennätykset paljastetaan, tänä vuonna rikottiin eniten kirjoitettujen aineidenkin ennätys 16 kokeella. Media pursuaa haastatteluja superlahjakkaista nuorista, joista osa kertoo ponnisteluistaan ja menestyksen eteen tehdyistä uhrauksista, osa toteaa, ettei puolisenkymmentä ällää nyt ollut saavutus eikä mikään.

Ylioppilaskirjoituksissa kiinnostavaa on se, ettei Suomessa ole mitään muuta asiaa, josta puhutaan yhtä paljon, mutta jolla ei ole lähes minkäänasteista käytännön merkitystä. Pelkkien ylioppilasarvosanojen perusteella yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin sisään pääsevät kuuluvat marginaaliseen vähemmistöön, saatikka sitten ne, joille opiskelupaikkoja erikseen tarjotaan. Suurin osa korkeakouluihin pyrkivistä ylioppilaista saa istua suosiolla pääsykokeissa, joiden lisäksi kirjoitusten arvosanat saattavat tuoda hakupisteisiin lisäarvoa.

Tuntuu, että vuosi vuodelta laudaturennätykset kasvavat – tänä vuonna parhaat kirjoittajat olivat keskimääräistä nuorempiakin. Valitettavan harvoin mediaa jaksaa kiinnostaa keskivertokirjoittajat: ne, jotka saivat hyvät, ihan hyvät tai juuri ja juuri läpi päässeen paperit. Kun Pekka kirjoittaa C:n ja M:n arvosanat, ne eivät kiinnosta ketään. Tämä on harmillista.

Itselleni lukioajoilta jäivät mieleen menestyjien lisäksi myös ne, joille tavoitteiden saavuttaminen ei ollut helppoa: muutama tyttö, joiden koko tutkinto meinasi jäädä kiinni yhdestä englannin kielen ylioppilaskokeen arvosanasta, poika, joka joutui käymään saman kurssin kolmesti, muutamia ihmisiä, joiden ruotsin tai matikan hylätyt meinasivat estää lukiotodistuksen saannin. Lopulta lähes jokainen sai tutkinnon ja valkolakin päähänsä, osa ajallaan kolmessa vuodessa, osa myöhemmin. Osa sai vuodattaa vaikeuksien voittamisen eteen hikeä ja kyyneleitä. Lisäksi oli niitäkin, jotka eivät onnistuneet – osa luovutti jopa viime metreillä. Myös oppimisen ongelmien kanssa kamppailleet ylioppilaat ansaitsisivat hatunnoston. Millaisia paineita kymmenen laudaturin kirjoittamista helpoksi kuvaileminen luo kaikille heille? Onko oikein kertoa vain vahvimmista voittajista ja unohtaa vaikeuksien kautta voittoon selvinneiden tarinat?

Nuorten itsetunnosta puhutaan huolestuneeseen sävyyn paljon. Huolen aiheena on erityisesti mahdottoman täydellisen ulkonäön pursuaminen esiin kaikkialla: mainoksien kauniit ja komeat mallit, viihdemaailman vetovoimaiset tähdet, uutisstudioiden mattapintaisiksi meikatut kasvot, pornon yltiötäydelliset kropat, nettiyhteisöiden suosituimmat ja virheettömät nuoret... Läheskään kaikilla ei ole vastaavaan virheettömyyteen jo pelkän perimän takia mahdollisuuksia. Nuorille syötetään jatkuvasti epärealistista kuvaa siitä, millaiset kasvojen tai vartalon kuuluisi olla. Miksi vain virheettömän ulkonäön ihannointia paheksutaan, kun nuorille esitetään samalla vain huippuälykkäiden voittajien saavutuksia, joihin samoin läheskään kaikilla ei ole jo pelkän geeniperimän tai ympäristön suomien kehittymismahdollisuuksien myötä mahdollisuuksia?