sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Perussuomalaisia lastensatuja





Kolme karhua

Olipa kerran Ahmed. Eräänä päivänä Ahmed kyllästyi elämäänsä kotona Irakissa ja päätti lähteä hakemaan parempaa elintasoa Suomeen. Hän käveli metsään, ja näki siellä hulppean mökin.
 – Tuo talo näyttää jo sen verran hyvälle, että sen kelpuutan turvapaikakseni, tuumaili Ahmed. Hän ei tässä vaiheessa tiennyt, että mökki kuului kolmen suomalaisen karhun perheelle: isäkarhulle, äitikarhulle ja pentukarhulle. Perhe oli juuri hakenut pentunsa päivähoidosta ja lähtenyt raskaan työpäivän päätteeksi pienelle lenkille odottamaan puuron jäähtymistä.

Ahmed asteli sisään. Hän tarkasteli hulppeaa mökkiä ja oli yhä varmempi, että tämä olisi sopiva paikka hänen vaativalle maulleen. Hän istahti pöytään.

Ensimmäinen tuoli, joka oli isäkarhun, oli kuitenkin Ahmedin mielestä aivan liian kova!
 – Liian kova, tämä ei minulle kelpaa.
Seuraava tuoli, joka oli äitikarhun, oli kuitenkin aivan liian pehmeä!
 – Liian pehmeä, tähänhän uppoaa!
Kolmas tuoli, joka oli pentukarhun, oli kuitenkin täysin sopiva. Se vain sattui valitettavasti särkymään Ahmedin alta.

Seuraavaksi Ahmed päätti maistaa puuroa. Ensimmäinen, isäkarhun puuro oli kuitenkin aivan liian kylmää!
 – Liian kylmää, hyi, onpa pohjoismainen ruoka mautonta!
Seuraava, äitikarhun puuro oli kuitenkin aivan liian kuumaa!
 – Liian kuumaa, hui, kielihän tässä palaa!
Kolmas puuro, joka oli pentukarhun, oli kuitenkin juuri sopivaa. Ahmed söi sen kokonaan välittämättä siitä, että se oli jonkun muun.

Lämpimän aterian jälkeen Ahmed halusi nukkua päiväunet. Hän kiipesi yläkertaan sänkyyn. Isäkarhun sänky oli kuitenkin liian kova!
 – Liian kova, ei tällä laudalla voi nukkua!
Seuraava sänky, joka oli äitikarhun, oli kuitenkin aivan liian pehmeä!
 – Liian pehmeä, ei tässä upoksissa saa unta!
Viimeisin sänky, joka oli pentukarhun, oli täydellinen.
 – Tässä kelpaa nukkua ja venailla sosiaaliturvaa, tuumaili Ahmed.

Samaan aikaan kolme karhua saapuivat mökkiinsä. He huomasivat heti muutoksen.
 – Joku on istunut minun tuolillani! huudahti isäkarhu.
 – Joku on istunut minunkin tuolillani! huudahti äitikarhu.
 – Joku on istunut minun tuolillani ja särkenyt sen! huudahti pentukarhu.

He loivat silmäyksen puuroihin.
 – Joku on maistanut minun puuroani, huomasi isäkarhu.
 – Joku on maistanut minunkin puuroani, äitikarhu kummasteli.
 – Joku on syönyt minun puuroni kokonaan! parahti pentukarhu itkuisasti.

He menivät makuuhuoneeseen.
 – Joku on maannut sängylläni, mietti isäkarhu.
 – Joku on sotkenut minunkin sänkyni, voihkaisi äitikarhu.
 – Joku nukkuu minun sängyssäni, itki pentukarhu.

– Kyllä on otsaa! Tulla vain toisten kotiin, kuluttaa toisten tavaroita ja maata täällä vain! huudahti isäkarhu.

Samassa Ahmed heräsi, huomasi pelottavat karhut ja alkoi kiljua kauhuissaan. Hän juoksi pois mökistä, pois metsästä ja pois Suomesta, eikä enää koskaan palannut. Ja hyvä niin. Karhut elivät onnellisesti elämänsä loppuun asti.

Ruma ankanpoikanen

Olipa kerran helsinkiläinen puisto. Puistossa asunut ankkaemo sattui saamaan usean ankanpoikasen. Eräs ankanpojista oli puhtaan valkoinen.

Kasvaessaan ja kehittyessään ankanpoikanen huomasi olevansa erilainen: valkoisena ankanpoikasena hän koki olevansa vähemmistössä kotikaupungissaan, vaikka hän oli syntyjään supisuomalainen ankka. Monikulttuurisessa puistoyhteiskunnassa ankanpoikasten värit vaihtelivat keltaisen eri sävyistä oliivin ja ruskean sävyihin. Lisäksi puistossa asui esimerkiksi hanhia ja sorsia, jotka eivät ankanpoikasen mielestä olisi hänen yhteiskuntaansa edes kuuluneet.

Ankanpoikanen kertoi ajatuksistaan toisille, mutta häntä ei otettu vakavasti. Poikanen yritti saada muutkin avaamaan silmänsä, että eliitti ja puiston läpi kulkeva valtavirtajoki pyrkivät kaunistelemaan monilajisuutta ja sen ongelmia. Muut eivät kuitenkaan ymmärtäneet ja syyttivät ankanpoikaa rasistiksi, vaikka tämä vain oli kriittinen: sorsathan söivät myös ankkojen ruokaa ja kilpailivat heidän kanssaan. Lokit taasen vain liitelivät ryöstäen toisten murusia ja huudellen rukouskutsujaan korkeiden pylväiden päästä.

– Itse olet vain ruma, kun olet noin valkoinen! Puisto kuuluu kaikille! vaakkuivat linnut.

Ankanpoikasen kiusaaminen vain paheni: muut nokkivat sitä, koska se oli ainoa puhtaasti valkoinen. Hän yritti selittää, ettei vihaa ketään, muttei järjestelmä toimi. Kukaan ei uskonut. Hiljalleen hän jäi yksin mielipiteidensä takia. Hän keksi muuttaa hyljeksittynä Pohjois-Karjalaan.

Pohjois-Karjalassa hän tapasi joukon upean näköisiä, puhdasrotuisia lintuja, jotka elivät keskenään. Hän epäröi liittyä heidän seuraansa, mutta nämä kannustivat ankanpoikasta katsomaan peilikuvaansa lammesta: jösses, hänhän oli samanlainen kuin nuo upeat linnutkin! Hänestä oli tullut upea joutsen!

 – Nyt olen löytänyt paikkani puhtaiden, valkoisten joutsenten keskellä! iloitsi ankanpoikanen, joka ei tuntenutkaan enää itseään rumaksi. Hän osti itselleen Bemarin, kävi amiskan ja eli toisten joutsenien kanssa soittaen bassobuustattua ysärimusiikkia onnellisesti elämänsä loppuun asti.


Poika, joka huusi matua

Olipa kerran poika nimeltä Jussi. Hän asui hallanaralla ahotilalla perheensä kanssa. Lähistöllä oli pieni kylä, jonka väestö oli siinnyt keskenään jo vuosia. Kylää vaivasivat sydäntaudit, toisen asteen diabetes, Sallan tauti ja lukemattomat muut sairaudet. Ja jostain kummallisesta, kirotusta syystä nämä perinnölliset taudit riivasivat vain Jussin kotikaupunkia.

Kyläläiset olivat varoitelleet Jussia, ettei muukaisille saanut jutella. He sanoivat vieraita matuiksi, maahantunkeutujiksi. 

 – Muista poikani, sanoi isä kuolinvuoteellaan Jussille. – Jos maahanmuutto repeää hallitsemattomaksi, väestöt sekoittuvat, syntyy monikulttuurianarkia ja kaikki kansamme hyvät ominaisuudet katoavat.

Nämä olivat isän viimeiset sanat, jonka jälkeen hän sai viimeistä kertaa hallitsemattoman lihastennykimiskohtauksen Huntingtonin taudistaan. Sitten isä kuoli. Jussi muisti isänsä sanat ja päätti vaalia niitä. Hän leiriytyi kylän liepeille, alkoi paimentaa lampaita ja päätti kutsua kylän asukkaat apuun, mikäli havaitsisi yhtään maahantunkeutujaa.

Jussille tuli kuitenkin tylsää. Lampaat olivat ihan saatanan tylsiä, eikä korvessa ollut mitään. Slaavilainen kirkkohistoriakin oli loppujen lopuksi pirun tylsää paskaa. Niinpä hän alkoi mesota internetissä blogissaan. Pian hän päätti lietsoa kyläläiset seurakseen: MATU, MATU!!! Tulkaa apuun!

Kyläläiset riensivät Jussin luo apuun, mutta mitään uhkaa ei ollutkaan. He lähtivät turhautuneina takaisin koteihinsa.

Meni jonkin aikaa, mutta Jussille tuli taas tylsää. Niinpä hän päätti ruveta mesoamaan uudestaan: MATU, MATU!!! Rajat kiinni!!!

Kyläläiset tulivat taas apuun, mutta huomasivat Jussin vain vauhkonneen tyhjästä. Mitään uhkaa ei ollut taaskaan!

Kävi kuitenkin niin, että eräänä päivänä kylää kohti lähestyi joukko muualta tulevia ihmisiä. Jussi säpsähti ja kauhistui, nyt olikin tositilanne kyseessä! MATU! MATU!!! kirjoitti hän blogiinsa. Kyläläisiä ei kuitenkaan kuulunut apuun. Mikä on? MATU, MATU!!! yritti Jussi uudestaan. Kyläläisiä ei kuitenkaan kiinnostanut, sillä he olivat saaneet tarpeekseen Jussin aikaisemmista valehälytyksistä.

Sitten olikin jo liian myöhäistä. Pian Jussin kotikylästä kasvoikin monikulttuurinen kasvukeskus. Venäläiset miljonäärit ja amerikkalaiset sijoittajat alkoivat työllistää kyläläisiä. Kadunvarsille ilmestyi falafel-kojuja. Ruotsalaiset tunkivat kylään ihmisoikeuksiaan, homotkin päästettiin naimisiin. Kaupankäynti vilkastui. Belgialaiset tunkivat oluitaan Koffin laatukeppanan tilalle. Ihmiset alkoivat uskoa mihin halusivat eivätkä enää pakon sanelemina kuuluneet evankelisluterilaiseen kansankirkkoon. Radioissa alettiin soittaa latino-musiikkia, Lady Gagaa ja italialaisiskelmää.

Kaikista pahinta Jussin mielestä oli kuitenkin se, etteivät kyläläiset enää edes vastustaneet muukalaisia, vaan ottivat heidät avomielisesti vastaan. Poika itse muutti perhetilalleen, meni naimisiin serkkunsa kanssa ja kuoli pian sydänkohtaukseen / Hungtintoniin / Sallan tautiin / johonkin muuhun kansantautiin, who cares. Loppu huonosti, kaikki huonosti. Sen pituinen se.

---------------------------------------

 – Päädyin pohtimaan sitä, kuinka tavalliset lastensadutkaan eivät ole arvotyhjiössä: ne pitävät sisällään erilaisia oletuksia esimerkiksi naisen ja miehen asemista ja rooleista. Pohdinnoista syntyi idea huumoritekstien sarjaan, jossa erilaiset aikamme ideologiat värittävät modernisoituja satuja luoden perinteisiin kertomuksiin koomisen kontrastin.
 – Osa 1: Vihreitä ja vegaanisia lastensatuja
 – Osa 2: Kokoomuslaisia ja kapitalistisia lastensatuja
 – Palaute ja erityisesti rakentava sellainen on aina tervetullutta. Tykkäyksen voi osoittaa myös esimerkiksi painaisemalla Facebook-peukaloa tämän tekstin lopuksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti